Olen parikymppinen nainen, joka kirjoittaa täällä nimellä Ginger. Bloggarinimekseni se valikoitui niinkin yksinkertaisesta syystä, että se sattuu olemaan (feikki) hiusvärini. Kuten saatat jo tietääkin aiheenani täällä on sairastamani masennus ja sosiaalinen fobia. Elämäni ei silti ole mitään suurta draamaa tai blogini täynnä sosiaalipornoa. En postaile kuvia viiltelyarvistani tai kirjoita shokeeraavia tarinoita traagisesta elämästäni. Itseasiassa elämäni on aina ollut melkoisen tylsää. Tausta sairaudelle kuitenkin on, ja tässä tapauksessa se juontuu jonkinverran väkivaltaisesta isästäni. Lisäksi minua koulukiusattiin useita vuosia peruskoulussa.
Tarkkaa sairastumisen ajankohtaa en osaa sanoa, kuten en myöskään sitä, oliko ensin pelko vaiko masennus. Hiljattain tajusin kuitenkin olleeni jo päiväkoti-ikäisenä ajoittain masentunut ja ala-asteen lopussa hyvin ujo. Yläasteella ongelmat pahentuivat siinä määrin, että kotoonta poistuminen oli jo melkein mahdotonta osittain siksi, etten halunnut törmätä kiusaajiin, osittain siksi, etten vain pystynyt. Katkaisin yllättäen myös välit harrastuksen kautta tulleisiin hyviin kavereihini kiinnostuksen puutteessani, mikä oli jo oire vakavammasta.
15-vuotiaana vointini huononi entisestään ja äitini vei minut nuorisopsykiatriselle klinikalle. Siellä sain (huonoa) hoitoa sen verran, että olin oikeutettu Kelan tukemaan psykoterapiaan. Pian tuli kuitenkin selväksi, ettei se ollut mitä olin odottanut. Terapeutilla oli todella monia asiakkaita, eikä hän vuoden terapiasuhteen jälkeenkään usein muistanut edes nimeäni puhumattakaan siitä, mitä olin hänelle kertonut. Esittäessäni toiveita terapian kulusta, ne unohdettiin pian tai painettiin villaisella. Lopulta kyllästyin ja valitin hänelle asiasta, jolloin sain tylyn vastauksen: "Ala käyttää lääkkeitä".
Äitini päätti parhaan ratkaisun olevan terapeutin vaihto. Kävinkin muutaman kerran tapaamassa enemmän tai vähemmän kummallisia terapeutteja. Terapiasuhteen epäonnistuminen oli kuitenkin saanut minut masentumaan entisestään ja ajattelin, etten voinut tarpeeksi huonosti ollakseni oikeutettu apuun. Noihin aikoihin aloitin myös lukion kotipaikkakunnallani. Parin viikon jälkeen kuitenkin ymmärsin, ettei kiusaaminen koskaan loppuisi ellen viimein menisi tasoiseeni kouluun. Onnistuinkin vaihtamaan lukiota kokonaan toiseen kaupunkiin, mikä osoittautui enemmän kuin hyväksi ratkaisuksi. Ensimmäisen vuoden olin lähinnä itsekseni kykenemättä tutustumaan kehenkään, mutta samalla erittäin helpottunut ja onnellinen siitä, ettei kukaan silti kiusannut minua. Myöhemmin tutustuin koulussa myös tyttöön, josta tuli ensimmäinen paras ystäväni.
Lukiossa vointini oli oikeastaan parempi kuin koskaan. Minun ei enää tarvinnut olla koulussa yksin, opinahjo tarjosi tarvitsemiani haasteita, opettajat olivat päteviä ja koulutoverit fiksuja ja mukavia. Itsetuntoni alkoi nousta, sosiaalinen fobia hellitti otettaan ja aloin pukeutua ja meikata rohkeammin. Vaikka paha olo olikin aina läsnä, jätin terapeutin etsinnän sikseen ja luulin naiivisti, että kyse oli tosiaan ollut vain "murrosiän tunnekuohuista".
Vointini huononi uudestaan abivuotena, jolloin tuli yhtäkkiä aika päättää tulevaisuudesta ja hakea opiskelemaan. Olen aina halunnut yliopistoon, mutta ajatellut olevani liian epäonnistunut päästäkseni sinne, joten jätinkin lukion loputtua hakematta minnekään. Vikatikki masennuksen paluulle oli kuitenkin tuhoisa lyhytaikainen seurustelusuhteeni ja välirikko parhaan ystäväni kanssa. Suhteesta seurasi kuitenkin se hyvä puoli, että ilman sitä kokemusta en olisi tutustunut nykyiseen poikaystävääni, joka on minua kuunnellut ja tukenut. Lukion lopusta lähtien mieliala on kuitenkin ollut enemmän maassa kuin koskaan aiemmin. Tunsin rakentaneeni itseni ja elämäni kokonaan uudestaan vain löytääkseni itseni taas samasta tilanteesta - ilman ystäviä, masentuneena ja epävarmana tulevaisuudesta.
Pari viimeistä vuotta on mennyt reunalla. Keksin viimein, mitä haluan tehdä elämässäni, mutta vielä opiskelupaikan ovet eivät ole auenneet. Pelkään, etteivät ne aukea koskaan. Tuntuukin, ettei tulevaisuudella ole minulle mitään annettavaa.
Kesällä 2012 muutin kuitenkin yhteen poikaystäväni kanssa, koska halusin ottaa edes yhden askeleen eteenpäin elämässäni. Hänen toiveestaan jätin kotikaupunkini ja muutin pikkukaupunkiin, joita olen aina inhonnut. Itsenäistyminen ei ole ollut helppoa. Koti-ikävä on ollut suuri ja ujouden kanssa on ollut vaikea sopeutua uuteen paikkaan. Ahdistus kasvoi välillä sietämättömäksi ja aloitin taas viiltelyn.
Apua hain vuoden 2013 alussa. Päätin sen olevan viimeinen yritys ennen kuin hukuttautuisin jokeen. Onneksi tällä kertaa hätäni kuitenkin ymmärrettiin ja pääsin heti hoitoon. Keskusteluavun ja lääkkeiden avulla vointini on alkanut hiljalleen kohota, mutta pitkä matka on vielä edessä. Tällä hetkellä käytän Sertralinia 100mg päivässä ja Ketipinoria 25mg iltaisin, koska toistaiseksi en pysty nukkumaan ilman mömmöjä. Tällä hetkellä vointini on vakaa ja jaksan elää.
Kirjoitan pääasiassa tätä blogia itselleni oman oloni helpottamiseksi, mutta kommentit ja lukijat ovat aina iloinen yllätys. Olen kuitenkin sen verran vainoharhainen, etten aio paljastaa tuppukylää, jossa asun tai oikeaa nimeäni. Tämä on puhtaasti mielenrauhani takia, sillä vaikka harva on kiinnostunut minusta siinä määrin, että tunnistaisi henkilöllisyyteni teksteistä, saattaa sellainenkin ihme tapahtua. Mutta tervetuloa lukemaan, mitä ikinä sitten tapahtuukaan (tai jää tapahtumatta).
